Lauri Olavi Routila 2002
Ilmestynyt Laajavuoren ratsukot ry.n Seuralehdessä 2002

Olen varmasti tallimme vanhin jäsen, sillä täytän ensi vuonna 70. Muutoin olen kylläkin ollut mukana vasta vähän aikaa hevosurheilun parissa. Perheeni toi minut Killerille kesällä 98 ja seuraavana vuonna meille tuli Piian Santtu, tuo iki-ihana teeskentelijä ja älypää hevonen, josta en voi olla pitämättä.

Hankimme silloin karsinapaikan Kilpatallilta, mutta siirryimme jo seuraavana vuonna Marjon tallille saadaksemme hieman enemmän oppia hevosenpidon jalossa taidossa. Kun Kilpatalli tuli myyntiin keväällä 2002, ostimme yhdessä Anita ja Unto Tarvaisen perheen kanssa tallin osakkeet. Niin meistä tuli eräänlaisia tallinpitäjiä "oto" eli oman toimen ohella.

Osallistuin myös Laajavuoren Ratsukot ry:n toimintaan hallituksen jäsenenä vuosina 2000-2002. Toimin maneesi- ja kenttätoimikunnan puheenjohtajana ja organisoin mm. syksyllä 2001 seuran ratastuskentän rakennusprojektin insinööri Kari Harjun laatiman suunnitelman mukaisesti. Tietääkseni kentästä tuli erittäin onnistunut. Sitä en pysty itse arvioimaan, koska en ratsasta, mutta sen tiedän, että kenttä tehtiin täysin suunnitelman mukaisesti. LvR:n Seuralehteen olen siitä kirjoittanutkin pienen katsauksen, jossa kuvataan kentän rakennetta.

 

 

Suurimman osan elämästäni olen toiminut professorina Suomen Akatemiassa ja yliopistoissa, mm. Turussa,ja Hampurissa. Olen itse asiassa teoreettisen filosofian edustaja. Kun vuonna 1984 tulin Jyväskylän yliopistoon taidekasvatuksen ja taiteentutkimuksen professoriksi, tulinkin tehneeksi pitkään jatkuneesta harrastuksesta pääasiallisen ammattini. Samana vuonna perustimme Sirkkaliisan kanssa perheemme, johon nyt kuuluvat meidän lisäksemme tyttäremme Susanna Sylvia ja poikamme Johannes Mies-Olof. Pari vuotta sitten jäin eläkkeelle ja olen siis nyt emeritusprofessori. Teen yhä tutkimusta. Viime vuosina olen tutkinut mahdollisuuden käsitettä. Olen myös kiinnostunut hevosenpidon historiasta. Kerran käänsin muutaman kappaleen Ksenofonin hevostaitoja käsittelevästä kirjasta, joka on maailman vanhin säilynyt hevoskirja ja antaa yhä hyviä neuvoja ja tekee varsinkin psykologisesti oivaltavia havaintoja hevosen mutkikkaasta sielunelämästä

 

 

 

 

On minulla aikaisempiakin kokemuksia hevosista. Lukiolaisena vietin usein viikonloppuja parhaan koulutoverini luona Rauman lähellä olevassa Vanhalahden kartanossa, jonka hieman rapistuneessa tallissa oli useita vanhoja hevosia. Meidän tehtäväksemme annettiin keksiä niille jotakin puuhaa, niitä kun ei enää tarvittu pelloillakaan. Valjastimme ne vanhojen kärryjen ja kiesien eteen ja järjestimme kartanon puistossa aluksi tarkkuusajoja, joihin myöhemmin lisäsimme mukaan myös vauhtia. Siitä lienee peräisin ihastukseni valjakkoajoihin. Jos olisin nuorempi, olisin jo ryhtynyt tuomaan Jyväskylään tätä hienoa ratsastuksen muotoa. Suorittaessani asevelvollisuutta tutustuin toisenlaisiin hevosiin, erityisesti äkäiseen koniin, jota meidän kaupunkilaispoikienkin oli opittava valjastamaan. Maaseudulta kotoisin olevien suureksi iloksi siitä ei koskaan tullut mitään. Kun valjastaminen ei luonnistanut, suttuinen kersantti määräsi meidät rangaistukseksi perunateatteriin eli kuorimaan perunoita.

Hevonen on minulle suuri ja arvoituksellinen olento. Ihailen valtavasti Sari Aminoffin, Sanna Heikkilän ja Marjo Moilasen kykyä lukea hevosta kuin avointa kirjaa. Olen kyllä oppinut heiltä paljon, mutta meidän Santtukin herättää minussa lähinnä kummastusta. Mitähän se oikein ajattelee? Mikähän se luulee olevansa?

Ja mikä se luulee minun olevan? No, sen olen huomannut, että se näkee minussa lähinnä Taskun. Antaisinkin sille mielelläni herkkuja, joille se on hyvin perso, mutta tyttäreni Susanna ja poikani Johannes ovat tässä suhteessa armottoman ankaria. Saan heti moitteita, kun annan Santulle kädestä porkkanan tai leivänpalan. Santtukin tietää tämän ja odottaa kärsivällisesti, että olemme kahden, ennen kuin koettelee taskuani. Muutaman kerran salajuonemme on paljastanut ja Santtu on selvästi tuntenut minua kohtaan myötätuntoa. Meillä on myös salaisuus, joka liittyy valmennuksen jälkeisiin hetkiin, kun kukaan ei huomaa. Silloin Santun hengitys tuoksuu hetken eucalyptukselta ja mentholilta.

Pidän hevosista valtavasti. Myös vaimoni Sirkkaliisa on kiinalaisessa horoskoopissa hevonen.

 


Copyright © Susanna Routila 2003

 

<